12. heinäkuuta 2019

Poikani on yhtä Eitä

Välillä huvittaa, välillä kyllästyttää. Kaikki on: "Ei, eikä! En, enkä!" Ihan sama, pitäisikö mennä kauppaan,  iltapesulle tai nukkumaan, tai onko kyseessä ihan normaali yritys virittää keskustelua.

Sitten päätin testata, kuunteleeko poika edes.

- Meetkö parvekkeelle?
- En mee!
- Kerätään pikkuautot.
- Eikä kerätä!
- Pestäänkö pyykkiä?
- Ei pestä!
- Keitän kahvit.
- Et keitä!
- Haluatko suklaata?
- En halua!

Saman tien poika huomasi tehneensä virheen ja suuttui. Harmi kyllä meillä ei ollut kaapissa suklaata.

Kun hetken päästä kysyin: "Ootko ihana?", vastasi poika vieno hymynpilke silmäkulmassa: "Oon."

10. heinäkuuta 2019

Vaikka voimat on loppu

Eilinen oli kamala päivä! Huh!

Juuri kun sain kiellettyä vauvaa tekemästä jotain, meni taapero ja teki sen. Tyhjensi keittiön laatikot, kiipesi rattaisiin, levitti mainokset pitkin lattioita, laittoi roskia suuhunsa, repi nenäliinan...

Kaikki piti sanoa vähintään kahteen kertaan, eikä mennyt perille sittenkään. Ethän kävele likaisilla kengillä olohuoneessa, tule käymään pissalla ennen ulkoilua, älä ota lelua toisen kädestä, tuo sisälelut pois parvekkeelta...

Vauva säesti askareita itkullaan aamusta iltaan. Ei kelvannut sylitys, ei silitys. Piti saada olla yhtä aikaa polvella ja lattialla. Piti saada herneet kattilasta ja likaiset astiat tiskikoneesta. Piti saada juuri se lelu, jolla isoveli leikki.

Ja se aamu. Sehän tuli kuudelta. Tietysti tuli! Olin tehnyt puolilleöin töitä ja unen tarpeessa. Ja kun ajattelin nukkua päiväunet, heräilivät lapset omiltaan vuorotellen. Se niistä päiväunista!


Eilisen aikana korotin ääntäni, pidätin itkua, valitin ja pitelin jomottavaa päätäni. Onnistuin äitinä olemisessa kaikkea muuta kuin hyvin.

Mutta yksi Jumalan lupaus nousi mieleeni vähän väliä: "Niin kuin on päiväsi, niin ovat voimasi." (5. Moos. 33:25)

Ja niin selvisin iltaan asti. En ehkä kovin hyvin, mutta selvisin kuitenkin. Sain ruokittua, pestyä ja puettua lapset, käytyä heidän kanssaan ulkona ja lopulta laitettua yöunille. Ja sen kaiken väsymyksen ja kihinän keskellä jaksoin välillä rauhoittua pitämään lapsiani lähellä, puhumaan lempeällä äänellä lempeitä asioita ja hymyilemäänkin.

Niin ne voimat vain riittivät! Eilenkin! Aivan niin kuin oli luvattu. Riittivät, vaikka epäilin.


13. kesäkuuta 2019

Kenen kuormia kannan ja miksi

Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa kaikki synnit anteeksi.
Lapsena uni ei joskus tullut silmään, kun olin päivällä tyhmäillyt. Silloin "Jeesuksen nimessä ja veressä" ja vanhempien halaavat kädet vapauttivat vihdoin nukahtamaan.

Synninpäästön sanat ovat armahtaneet minut lukemattomia kertoja. Ne ovat aina tuoneet rauhan ja varmuuden Vapahtajasta, ja ne ovat pyyhkineet pois pahan olon ja katkeruuden.


Mutta nuo sanat voivat olla myös julmia. Pahimpina olen kokenut ne silloin, kun minua oli käytetty seksuaalisesti hyväksi. Uskovainen sosiaalityöntekijä istui sänkyni laidalla, laski kätensä olkapäälleni ja saarnasi minulle synnit anteeksi, kun olin sillä tavalla joutunut miehen käsittelemäksi. Ja mitä vielä? Ihan kilttihän se mies oli loppujen lopuksi ollut, ei ollutkaan enää pakottanut minua kanssaan suihkuun.

Sosiaalityöntekijä pyysi vanhempianikin siunaamaan minua. "Sillä on paha mieli ja se tuntee syyllisyyttä. Sanokaa, että annatte sille anteeksi, että Jumala antaa sille anteeksi."


Vasta aivan viime vuosina olen tajunnut, etten minä ole ollut syyllinen. Minä en ole käyttänyt ketään hyväksi, eikä minun tarvitse puolustella hyväksikäyttäjää. Minulle ei kuulu antaa anteeksi, mutta minä voin antaa anteeksi.

Jälleen anteeksianto vapauttaa, mutta nyt toisesta suunnasta. Kun annan anteeksi, päästän vapaaksi itseni. Minun ei tarvitse kantaa sisälläni kipeitä muistoja, ei olla katkera eikä tuntea huonommuutta. Minun ei tarvitse tuhlata omaa elämääni negatiivisiin ajauksiin, kun voin keskittyä siihen hyvään, mitä minulla nyt on.

Anteeksiantamus ei ole väheksymistä. Se on sen tunnustamista, että vääryys on tapahtunut, ja samalla se on päätös irtautua tuon vääryyden vallasta. Sitä anteeksiantamus minulle on: vapautta nauttia tästä päivästä ilman eilisen kuormaa.
Jeesuksen nimessä ja veressä kaiken saa uskoa anteeksi, kaiken voi antaa anteeksi. Rauhaan, iloon ja vapauteen asti.  

11. kesäkuuta 2019

Rukous, joka pysäytti lentävät lelut

Voi tahtoikä taas! Ja tahtoikäisen äiti... Olen ollut tämän kevään tosi väsynyt, oikeastaan liian väsynyt. Ja ei, en ole ollut väsynyt olemaan vain äiti, vaan myös vaimo, tytär, sisko ja ystävä.

Mutta palatakseni elämään tahtoikäisen kanssa: on ollut päiviä, jolloin olen tapellut tahtoikäisen kanssa aamusta iltaan. Päivästä ja viikosta toiseen olemme olleet eri mieltä siitä, saako lyödä, potkia, töniä ja tuuppia, saako kirjoja ja leluja heitellä ja rikkoa.

Joinain päivinä olen onnistunut, joinain en. Joinain päivinä olen alentunut korottamaan ääntäni, olen suoltanut suustani rumia ja aivan liian kovia sanoja. Olen raahannut kiukuttelevan pojan makuuhuoneeseen, sulkenut oven ja yrittänyt kyynelsilmin kasata voimiani. Ja olen katunut, etten taaskaan jaksanut kumartua lapsen tasolle, perustella, selittää ja kuunnella, olen harmitellut, etten taaskaan huomannut ajoissa väkivaltaisen käytöksen takana olevaa tarvetta.


Kolme viikkoa sitten valvoin useana yönä. Kävelin olohuoneessa ja katselin ikkunasta ulos. Olin ahdistunut.

Sitten eräänä iltana saatuani lapset nukkumaan, polvistuin sängyn viereen ja luovutin. Annoin itseni ja kaiken sisälläni olevan tuskan ja väsymyksen Jeesukselle.

Ja kun tappelu seuraavana päivänä tuli, en enää raivostunut seinään lentäneestä pikkuautosta. Otin taaperon tiukasti syleilyyni ja koska en muuta keksinyt, rukoilin. Taapero rauhoittui heti kuuntelemaan. Tunsiko hän saman rauhan kuin minä? En tiedä, mutta kun nousimme lattialta, jatkui autoleikki pikkusiskon kanssa sulassa sovussa.

Rukous ei ole oikotie onneen. Olen edelleen välillä menettänyt malttini, kun aamu on tullut säädyttömän aikaisin, kun pikkusiskon päähän on kohoamassa uusi mustelma, kun jälleen yksi kirja on kahtena kappaleena. Mutta uskon rukouksen voimaan kuitenkin. Siinä voin antaa tilanteen osaaviin käsiin, ja tiedän, että tulen autetuksi.

Tietäkää: Herra tekee omilleen ihmeellisiä tekoja. Hän kuulee minua, kun huudan häntä avuksi. Ps. 4:3
Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen. 1. Piet. 5:7  

30. joulukuuta 2018

Uhmaikä, tuhmaikä...

Kyllä välillä ihan oikeasti tuntuu siltä, että tuo lapsi uhmaa ja on ihan kiusallaan tuhma. Onko sen aivan pakko tapella unta vastaan, onko sen aivan pakko tahallaan kaataa maito pöydälle, onko sen aivan pakko kiukutella, jos pikkusiskon vaipassa ei olekaan kakkaa!

Mitä se nyt taas uhmaa? Ei tottele mitään. Kiukuttelee, kun tuli pissa housuun, kiukuttelee, kun kissojen vessat onkin jo siivottu, kiukuttelee, kun ei itse halua kerätä pikkuautoja ja sitten isi ne kerää.

Ja miksi se on noin tuhma? Tönii kissoja ja tyhjentää jääkaappia ja keittää kahvia omin luvin. Nauraa käkättää, kun kieltää. Alkaa taputtaa käsiään yhteen ja kiljua, kun äiti kerää lattialle levitetyt perunat, tai kun suuhun tungettu liikennemerkki kaivetaan pois.


Uhmaikä, tuhmaikä... tai ehkä kuitenkin tahtoikä?

Sillä sitähän se on, tahtomista. Eikä se tahtoikäinen aina edes itse tiedä, mitä tahtoo. Kun tahtoo yhtä aikaa olla tässä ja tuolla, juoda muumimukista ja talitinttikupista, kiivetä syliin ja sylistä pois.

Tahtoikäinen huomaa pystyvänsä tekemään itse. Ja eri tavalla kuin äiti tai isi sanoo. Vähän niin kuin oman päänsä mukaan. Eikä se aina ole kovin järkevää, se tekeminen. Muun muassa eteiseen heitetyistä sipuleista ja valkosipuleista on järkevyys kaukana.

On laitettava pois sanat uhma ja tuhma. Kohdattava lapsi, se lapsi, joka ei uhmaa tai tuhmaa, vaan tahtoo. On kannustettava tahtomaan, tekemään, tutkimaan ja tutustumaan. On sanoitettava tunteet, joita syntyy, kun tahtoikäinen ei tiedä, mitä oikeasti tahtoo, ja alkaa huutaa. On rauhoitettava, kuunneltava, pidettävä sylissä, on annettava tilaa.

Siellä kiukuttelevan, käkättävän, kiljuvan riiviön takana se on: tunteitaan, taitojaan ja toimintaansa opetteleva lapsi, joka kaipaa hyväksyntää, innostamista, rakkautta ja rajoja. Lapsi, jonka kanssa voi tutustua maailmaan itsekin uudelleen.

Tue tahtoikäistä, älä tukahduta. Hän ei uhmaa, hän ei ole tuhma. Hän on pieni lapsi, itsekin välillä vähän pallo hukassa.

11. joulukuuta 2018

Minä, tahtoikäinen

Voi tätä minun tahtoikääni! Äiti saa riisua ja pukea, siivota sotkut ja kerätä lelut, mutta kaiken muun minä ihan itse!

Minä itse niitä pikkukärryjä kaupassa. Minä itse ne persimonit appelsiinit tomaatit kurkut kärryyn, vaikkei niitä aiottu ostaakaan. Minä itse konttaan kävelen ryömin kaupassa. Ja se viiltävä kirkuminen, kun äiti estää tavaroiden hamstraamisen. Ja ne muiden ihmisten paheksuvat katseet...

Minä itse kaikki pikkuautot: isille pikkuauto, äidille pikkuauto, pikkusiskolle pikkuauto, serkkupojalle pikkuauto, mummulle pikkuauto, perhetyöntekijälle pikkuauto... Tänä jouluna kaikki tarvitsevat lahjaksi pikkuauton, ei epäilystäkään!

Minä itse jääkaappiin ostokset. Ja jääkaapista sipulit perunat mustikat nakit. Minä itse haarukat lusikat veitset. Ja minä itse syön äidin paikalla, äiti voi syödä muualla.


Minä itse tulet takkaan. Itse pellit luukut sytytyspalat puut, minä itse! Minä itse mustine sormineni, mustine poskineni. Ja minä itse pesen ne mustat pois! Samalla pesen pöydän penkin lattian, paidan etumuksenkin siinä sivussa.

Minä itse petaan sängyn ja avaan sängyn. Minä itse sytytän valot, sammutan valot, minä päätän mikä huone on pimeä, mikä valaistu ja miten valaistu. Minä itse.

Minä itse kömmin illalla äidin syliin. Minä itse kaivan tissin esiin, jos ei muuten älytä antaa, määrään laulun (piupali paupali, pieni ankanpoikanen tai mirrilaulu), minä jääkylmine varpaineni koska en halua sukkia. Puoliunissani minä itse vielä haen sen kirjakoppaan unohtuneen unikaverin.

Ja aina oikeaan aikaan minä pussaan äitiä, kun se meinaa väsyä siihen, ettei se saa ikinä tehdä mitään. Minä itse, ihan itse. Minä, tahtoikäinen.

1. joulukuuta 2018

Tuhkarokosta, yksinkertaisesti

Vielä 50 vuotta sitten se oli yleinen lasten keskuudessa. Todennäköisesti joko sinä tai vanhempasi olette sairastaneet sen. Puhuttiin lastentaudista. Kyseessä on tuhkarokko. Kamala, hengenvaarallinen tauti, johon tällä hetkellä tuntuu olevan kuolemassa tämän maan tulevaisuus ja toivo, eli lapset.

Rauhoitutaan nyt kuitenkin, vedetään henkeä. Luultavasti sinäkin tunnet vähintään yhden idiootin-ääliön-vatipään-hipin, jonka lapset pitäisi ottaa huostaan. Et vain tiedä sitä. Kyllä, sinunkin tuttavapiirissäsi todennäköisesti on rokotekriittinen ihminen. Hän, jonka lapsia ei ole rokotettu. Hän, jonka lasten rokotusohjelma on keskeytetty. Hän, joka ehkä haluaa lapsilleen jäykkäkouristusrokotteen, mutta ei MPR-rokotetta, saati influenssarokotetta.

Yksi rokottamaton on sairastunut. Ehkä sairastuneita tulee lisää. Media lietsoo paniikkia. Mutta eikö ole mielenkiintoista, että kun tuhkarokkoon sairastuu rokotettu, media on vaiti. Ja näitä sairastuneita on. Pystyn nimeämään heitä useammankin. Todennäköisesti osa heistä myös lukee tämän tekstini.

Rokottamattomuudessa on riskinsä. Rokottamisessa on riskinsä. Kumpikin vaatii uhrinsa. Minua henkilökohtaisesti on pysäyttänyt keskustelut niiden ihmisten kanssa, joiden lapsi on sairastunut rokotteesta. Lastentaudin vaurioittama lapsi saa kaiken sympatian puolelleen, ja hyvä niin. Mutta miksi rokotevaurioinen lapsi vammoineen lakaistaan maton alle? Miksi rokotevauriota ei tunnusteta, vaan perhe jätetään yksin?

Suosittelen jokaista, sekä rokotusmyönteistä että -kriittistä tutustumaan sekä rokottamista puoltaviin että vastustaviin argumentteihin. Molemmissa on pointtinsa. Maailma ei ole mustavalkoinen. Kukaan ei halua lapselleen pahaa. Myös se rokotuskriittinen on tehnyt ratkaisunsa lapsensa parasta ajatellen.